Oon viime viikkoina keskittynyt opinnoissani kuvataiteilijan ammatin akateemisimpiin puoliin – kirjoittamiseen, kontekstualisointiin, lukemiseen ja referenssien tutkimiseen. Tän pohjalta voisinkin vähän kertoa, miten omalla kohdalla projektien aiheet ja oma tekeminen hahmottuu. Ihan ensiksi mainitsen jälleen kerran, etten usko “inspiraatioon”, eli siihen ylimaalliseen, ulkopuoliseen draiviin josta usein puhutaan, kun keskustellaan luovista aloista. Mulla ei ole yhtäkään kokemusta minkäänlaisesta maagisesta energiasta, joka on vaan pakko saada purettua. Taide on mulle ammatti ja työ, joka vaatii panostusta, aikaa ja keskittymistä. Mä oon arkipäivien jälkeen yleensä väsynyt ja nälkäinen, yleensä haluan vaan käydä lenkillä avaamassa päätä tai katsoa hyvän elokuvan. Taiteen tekeminen ei ole mulle millään lailla rentouttavaa tai terapeuttista, kuten ehkä voisi äkkiseltään ajatella, vaikka ammatistani tykkäänkin.

Taiteilijan ammatti koostuu yleensä aika sirpaleisesti erilaisista projekteista. Projekteihin haetaan eteenpäin vievää ja stimulaatiota esimerkiksi asioista, joita haluaa kommentoida, joihin haluaa vaikuttaa, joista haluaa kertoa ja niin edelleen. Mä itse keskityn teoksissani käsittelemään ihmiselämän kokemuksia ja tekojen välisiä yhtymäkohtia – pyrin töilläni välitämään tunteita ja tunnetiloja, voisi sanoa että pyrin samantyyppisiä kokemuksia kuin musiikki. Mistä mun stimulaatio sitten tulee?

Viimeisimpään esseeseen oon kirjannut referensseiksi mm. filosofian järkäleopuksia, kerronnallisesti sävellettyjä punk, jazz- ja metallilevyjä, sotaelokuvia, luentoja ja keskusteluja, museonäyttelyn kuolemasta ja pari youtube-kanavaa, jotka keskittyvät taidegrafiikan tekniikoihin. Aika monimuotoisella setillä siis mennään, haalin tietoa ja ymmärrystä tosi spontaanisti mutta oon tosi valikoiva. Homma meneekin niin, että tästä kaikesta informaatiotulvasta pitäisi opetella erottamaan ne itselle relevantit jutut ja hyödyntää niitä uusien juttujen tekemiseen. Mulla on tällä hetkellä työn alla teossarja yksityisnäyttelyä varten, jossa hyödynnän aseisiin ja ampumiseen liittyvää kuvastoa. Käytän esineitä symboleina, tavoitteena on käsitellä rankkoja, melankolisia ja hauraitakin tunnekokemuksia, ihmistekojen osapuolien suhdetta toisiinsa ja tuoda esiin asioita, joita kieleen perustuva kommunikaatio ei pysty ilmaisemaan kunnolla – sanatonta kommunikaatiota. Rakennan siis tietynlaista ympäristöä, jossa katsoja voi keskittyä pohtimaan ja ehkä ymmärtämään jotain uutta.

Itsehaetun materiaalin lisäksi pyrin olemaan tietoinen omasta mielialastani ja alitajuisesti olooni vaikuttavista tekijöistä, kuten stressistä. Mun kohdalla oma mieliala näkyy varsinkin piirustusjäljessä, mikä ei aina ole toivottua, joskin joskus erittäin hyviä tuloksia tuovaa. Siksi rentoutuminen, urheilu, sosiaalinen elämä jne. on tosi tärkeässä roolissa – ei siis vain henkilökohtaisen terveyden ja hyvinvoinnin, vaan siis ihan ammatinkin kannalta. Siksi onkin erittäin jees, että juoksukengissäni on nyt nastat pohjassa ja voin taas kirmata Oslon katuja ilman kuolemanpelkoa kaatumisesta – yksi murtunut häntäluu tälle talvelle oli ihan tarpeeksi. Menihän se niin, että raskas työ vaatii raskaat huvit? Mun kohdalla tää ainakin toteutuu!

 

-Maria