Oon nyt elänyt ja opiskellut Oslossa kuusi ja puoli kuukautta, paljon on tapahtunut ja paljon on vielä tapahtumatta. Hetki sitten juhlittiin osastobileissä, “kaikkea ajankohtaista hyvää ennen kuin hommat käy liian totisiksi”. Nauroin toisen järkkääjän kanssa, että taitaa olla vähän liian myöhäistä, mutta hyvät pippalot tarvitaan kuitenkin – kevätlukukausi tuntuu kuluvan aina nopeammin kuin syksyinen. Edessä on lopullisempia deadlineja, olivat ne sitten valmistumisia, vaihtoja, hakuja, kesätyöpaikkoja ja niin edelleen. Pari lasia viiniä ja hyvä ateria kavereiden kanssa oli juuri oikea ratkaisu tähän väliin.

Puolen vuoden rajapyykin ylityttyä on mielestäni ajankohtaista katsastaa fiiliksiä – kaikkea ajankohtaista hyvää, mutta vähän niitä arempiakin juttuja. Oon edelleen tosi hyvässä elämäntilanteessa, mutta jotenkin tuntuu että kaiken tykityksen lomassa joukkoon on livahtanut paljon epävarmuutta ja asioita, joita on vaikea käsitellä. Mun elämä on muuttunut melkeinpä kaikilla osa-alueillaan todella radikaalisti vaihdon aikana, ja usein tuntuu ettei pää pysy vauhdissa mukana. Kaikista vaikeinta on henkilökohtaisen kasvun jälkeensä jättämä identiteetin uudelleenmuokkautuminen. Ihan jo ammattinäkökulmasta katsottuna etenen huimaa vauhtia, mutta erityisen hankalaa on käsittää omaa statustaan kahden maan välillä. Vaikka viihdyksin täällä tosi hyvin, mulla on hyviä ystäviä ja mielekästä tekemistä, fakta on että kulttuurierot ovat tosia ja erilaisuuden tunne on läsnä ajoittain. Samaan aikaan suhde Suomeen on muuttunut ihan toisenlaiseksi kuin lähtiessä – en oikein osaa selittää, mutta olen kuin jumissa kahden paikan välillä, mutten tiedä edes mitä ne paikat tosiasiassa ovat. Jotenkin käsitys kansallisidentiteetistä, eurooppalaisuudesta, kotipaikasta, statuksesta ja jopa tulevaisuudensuunnitelmista on avartunut niin paljon, ettei kaikkea tätä uutta infomäärää ja ajatuksia osaa prosessoida. Aivot jumittuvat kaikkien mahdollisuuksien edessä. Eniten mietin, “Kuka mä olen, mitä mä teen, mitä mä haluan? Ja missä? Kenen kanssa, vaiko yksin”? Tässä on varmaan mukana paljon sitä kuuluisaa aikuiseksi kasvamistakin.

 

Galleriakierroksella tuli vastaan teos, joka näyttää aika paljon mun tunneskaalalta

 

En olisi ikinä uskonut, että näin lyhyessä ajassa voi tapahtua näin paljon, ihan kaikin puolin. Varsinkaan näin lähellä alkuperäistä lähtömaata  – mietin, millainen mullistus vaikkapa Australiaan matkaaville tapahtuu. Moni saman kokenut kyllä sanoo, että tää helpottaa ajan kanssa. Ja sen jälkeen on tosi paljon vahvempi. En malta odottaa.

 

-Maria